Yleisesti ottaen investoijan tavoitteena on neuvotella pitkäaikainen sähkönmyyntisopimus (min. 10 vuotta) mieluiten kiinteällä tai ainakin mahdollisimman vähän vaihtelevalla hinnalla. Syöttötariffityöryhmän ehdottama takuuhintajärjestelmä vähentää sijoittajan riskiä takaamalla tasaisen hinnan tietyksi ajaksi.
Ensimmäiset toimintavuodet ovat kriittisiä kassavirran kannalta ainakin tasaerälyhenteisten lainojen tapauksessa. Takuuajan pidentäminen 2 vuodesta esim. 5 vuoteen parantaa käyttökulujen ennustettavuutta tänä kriittisenä aikana, vaikka se yleensä merkitseekin jossain määrin suurempaa investointikustannusta.
Vuosituotannon vaihtelu on suuri riskitekijä tuulivoimaprojektien kassavirran hallinnassa. Rahoitusta suunniteltaessa on tärkeää laskea (ja pankit vaativat sen joka tapauksessa) DSCR-suhdeluku (Debt Service Cover Ratio), joka kertoo paljonko rahaa jää käteen kun lainaerät ja käyttökulut maksettu. Pankkien vaatima DSCR on yleensä vähintään 1,3. Tällöin vuosituotanto voi joinain vuosina jäädä 30 % ennustettua alhaisemmaksi ja kassavirta pysyy silti positiivisena (edellyttäen että käyttömenot eivät ko. vuonna ole keskimääräistä suuremmat).
”Worst case” -skenaario, jota kannattaa tarkastella hankkeen rahoitusta suunniteltaessa, on esim. seuraavan kaltainen: Takuuajan umpeuduttua mutta lainakulujen ollessa vielä korkeat (vuosina 3 – 5) tulee kolme peräkkäistä heikkotuulista vuotta. Lisäksi tapahtuu ennakoimaton laiterikko, jonka johdosta tuulipuiston käytettävyys jää yhtenä vuonna 10 % ennakoitua pienemmäksi ja käyttökulut kasvavat ko. vuonna 1,5-kertaisiksi keskimääräiseen verrattuna.
Edellisen kaltaisen ”kauhuskenaarion” lisäksi on muutenkin syytä tehdä herkkyystarkasteluja eri muuttujien suhteen: investointikustannukset, tuotanto, käyttökulut, myyntitulot, jne. Nämä tarkastelut ovat käytännössä välttämättömiä haettaessa hankkeelle lainaa projektirahoituksessa. (“bankability”). Pienilläkin muutoksilla on suuria vaikutuksia arvioitaessa esim. omalle pääomalle saatavaa tuottoprosenttia.
